Julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus – rinnakkain vai yhdessä leikkimistä?

Julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus, eli public-private partnership tai PPP, on merkittävä muutosvoima yhteiskunnassamme, mutta kumppanuus pitää ottaa tosissaan. 

Motiivit yliopistojen ja yritysten väliseen yhteistyöhön ovat perinteisesti tulleet yrityspuolelta, mutta uusimmat Suomen Akatemian infrastruktuuri- ja TKI- kumppanuusrahoitushaut kielivät muutoksesta. Jos vielä eilen akateemisen rahoituksen kannalta ratkaiseva tekijä oli julkaisuluettelo, niin tällä hetkellä akateemiset konsortiot kilpailevat impaktifaktoreiden ohella myös yrityspartnereiden lukumäärissä. Pendulum on heilahtanut toiseen ääriasentoon. Jos vielä takavuosina yliopistossa toimiva akateeminen tutkija sai olla hyvin huolellinen yrityskontaktien mukanaan tuomien mainehaittojen hallinnassa, niin tällä hetkellä samat yrityskontaktit avaavat tien suoraan kuumimpien akateemisten konsortioiden johtoryhmiin. Ja tämä positio tarkoittaa yleensä ennemmin tai myöhemmin tutkimusrahoitusta. 

Yhteistyöhalukkuuden ja yrityksiin kohdistuvien yhteydenottojen räjähdysmäisen kasvun vaikuttimena voi siis norsunluutornissakin olla niin raadollinen asia kuin raha.

Pessimisti ja optimisti näkevät uuden tilanteen hyvin erilaisin silmin. Pessimistille tässä ei ole mitään uutta auringon alla. Tottahan toki julkisen tutkimuksen, innovaatioyritysten ja lääkeyritysten tuominen yhteen on sekä kansantaloudellisesti että kansanterveydellisesti järkevämpää kuin niiden pitäminen erillään. Harva argumentti on koskaan saanut niin yksimielisen kannatuksen kuin tämä. Usein käy kuitenkin niin, että kun lähdetään toteuttamaan PPP-hanketta, niin hyviä ajatuksia kyllä viljellään yhteistyökuvioiden alkuvaiheessa. Vaan heti kun rahoitus on saatu, osapuolet lehahtavat omille teilleen kuin varpusparvi. Silloin tällöin kokoonnutaan työpajaan, jossa akateemiset toimijat esittelevät tutkimustuloksiaan ja yritysedustajat tekevät muistiinpanojaan. Projektin toteuttamiseen varatusta ajasta käytetään leijonanosa jatkohakemuksen suunnitteluun. Päiväkotitermeillä tällainen yhteistyö on rinnakkain leikkimistä.

Suomessa PPP-työskentely ainakin tutkimuspuolella on valitettavan usein rinnakkain leikkimistä. Syitä on monia. Osapuolet eivät aina ymmärrä toistensa tavoitteita riittävän hyvin, ja siksi yhteinen tavoite on alusta alkaen epäselvä. Sopimuksissa sovitaan kuinka paljon yritykset sijoittavat projektiin mutta ei sovita, mitä yritykset tekevät projektissa. Konsortiolla voi olla heikko, tehtävään liian kiireinen tai jopa haluton johto. Suomessa rahoittajat seuraavat yleensä aika pintapuolisesti projektin toteutumista. Yksittäisten kumppanien tuotoksia projektin aikana (julkaisut, patentit, keksinnöt) kyllä mitataan, mutta varsinaisen konsortion yhteiskunnallista, tieteellistä tai terveydenhuoltoon liittyvää vaikutusta ei mitata millään tavoin. Kun tällä on aina menty, niin rinnakkain leikkimisestä on tullut pikkuhiljaa yleisesti hyväksytty toimintamalli. Ei kukaan näiltä konsortioilta oikein enempää osaa odottaakaan. 

Muutosta tarvitaan kohti kehittyneempää yhdessä leikkimisen muotoa, mutta miten muutoksen tuulet saisi puhaltamaan?

Ehkä muutos lähtee meistä itsestämme. Jos konsortion perustamisen ainoa syy näyttää olevan jokin rahoitushaku, jonka deadline on kahden viikon kuluttua, niin onko syytä olettaa, että konsortion perustamisella voisi olla muita vaikuttimia kuin tuo kyseinen haku? Pelkkä erilaisten ammatti- tai ihmisryhmien tuominen yhteen ei ole mikään itseisarvo. Muutoksen hahmottaminen ja sen edistäminen sen sijaan on usein tärkeä syy konsortion perustamiseen. Jos ehdotettu konsortio ei selvästikään aja muutosta, tai sillä ei ole selvää visiota muutoksesta jota se väittää ajavansa, tai pahimmassa tapauksessa se ajaa visiota, joka vain hidastaa muutosta, niin sellaiseen ei pidä lähteä mukaan. Muussa tapauksessa syyllistyy itse juuri tuohon viimeksi mainittuun.

Muutoksen luonne ja suunta, tärkeimmät yhteistyökumppanit sekä yhteinen näkemys toimintatavoista ja tavoitteista ovat asioita, jotka usein hahmottuvat vasta pitkien keskustelujen lopputuloksena. Prosessin aikana soudetaan ja huovataan, tapetaan darlingeja ja nostetaan esiin asioita, joita ei itse olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan. Tähän kuluu aikaa ja kahvia. Esimerkiksi Innovative Medicines Initiative (IMI) ja Business Finland vaiheistavat hakuprosessin kaksiportaiseksi. Ensin on rajoitetusti resursoitu projektin suunnitteluvaihe, jonka lopputuloksena syntynyt hanke vasta arvioidaan rahoitustoimikunnassa. Sen sijaan Suomen Akatemian kesken kesälomia avaamat kuukauden mittaiset kumppanuushaut eivät juurikaan anna tilaa, aikaa eivätkä mahdollisuuksia keskustelulle. On vaara, että tällaiset haut vain pönkittävät rinnakkain leikkimisen vanhoja malleja.

Optimisti muistuttaa, että historia ei kuitenkaan ennusta tulevaisuutta. Koskaan ei voi etukäteen varmasti tietää, mikä voi olla kiireessä kyhätyn kumppanuushankkeen arvo tai minkälaiseksi se arvo ajan myötä muodostuu. Siksi uusia ja lupaavan kuuloisia kumppanuushankkeita pitäisi tukea matalalla kynnyksellä – vaikka pelkän tukikirjeen avulla. Jos suunnitelma vaikuttaa hyvältä ja yrityksen strategiaan sopivalta, yhteistyön lisäarvo on selvä, yrityksen panosta tarvitaan tavoitteisiin pääsemiseksi ja jos konsortion puuhamiehet ja naiset haluavat aidosti kuunnella yritystä saadakseen eväitä ja ideoita konsortion suunnittelua varten, niin voi olla hyvä harkita sopimukseen perustuvaa yhteistyötä.

Tämä pieni mutta tärkeä ero on kaikkien kuitenkin syytä hahmottaa. Yrityksen tukikirje tarkoittaa hankkeen periaatteellista kannatusta, mutta vasta allekirjoitettu sopimus tarkoittaa hankkeeseen sitoutumista.